Marketta ja Antti Vanhanen Tansaniassa

�Viimeinen kirje� � Suomeen

blog@tuomas.vanhanen.net — Fri, 13 Jun 2008 09:40:26 +0300

Jos oikein muistan ruotsalaiskirjailija Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarja päättyi viimeiseen kirjeeseen Ruotsiin. Se oli huipennus smålantilaisperheen muutosta ja sopeutumisesta Yhdysvaltoihin.
Tämä on nyt vähän liian juhlallinen analogia, mutta tähän kirjeeseen päättyy Marketan ja minun kotisivuni Tansaniasta. Yli sata tarinaa on kerrottu ja lukijamäärä on tähän mennessä ylittänyt 31.000 käyntikertaa. Kiitos!
Viime tiistaina kävimme hyvästelemässä hiippakuntamme johdon. Kuvassa poseeraavat piispamme ja apulaispiispa.
Olemme Marketan kanssa kiittäneet sitä, että oppilaat ovat lomalla, koska olemme saaneet korjata kokeet ja purkaa huushollia. Matkalaukuilla tulimme kaksi vuotta sitten ja matkalaukuin palaamme. Tiistaina tosin lähetimme kirjapaketin Suomeen. Siihen tarvittiin kaksi käyntiä tullissa ja kahdesti myös postissa. Tullissa ei ollut ongelmia, mutta sama vanha Otavan kirjalaatikko, jossa kirjamme tulivat Tansaniaan, ei kelvannutkaan postissa. No, paketti päällystettiin voimapaperilla ja jopa asia järjestyi. Kaksi ja puoli tuntia siinä viivähti.
Jo 1960-luvulla lähetysten omaisuus siirtyi Tansaniassa kirkolle. Tämä kotitalomme on kuitenkin poikkeus: Lähetysseura rakennutti tämän 1970-luvulla suomalaisopettajalle ja siitä lähtien talo on kulkenut polvesta polveen. Nyt talo siirtyy seminaarin omistukseen ja meillä on �ilo ja kunnia� omien ja sukupolvien perinnön jakamisesta tansanialaisille ja osan Lähetysseuran omaisuuden siirtämisestä konttiin Njombeen tuleville läheteille.
Olemme kahdesti tehneet täällä Tansaniassa pientä historiaa: olimme viimeiset lähetit Pomerinissa ensimmäisellä työkaudella, ja meidän jälkeemme ei ainakaan heti ole Suomesta tulossa ketään Kidugalaan. Tätä emme sure, sillä se on merkki kirkon kasvusta.
Aloitamme kotimatkan tiistaina 17.6., mutta kiepsahdamme työn merkeissä vielä etelärannikolla Mtwarassa ja Kilwassa. Tuo Kilwa minua erityisesti kiehtoo, koska se oli aikanaan merkittävä arabikeskus. Näillä näkymillä pidän �lähtösaarnani� myös siellä 29.6.
Suomeen lennämme heinäkuun alussa.
Antti

Asioiden hoitoa

blog@tuomas.vanhanen.net — Sat, 07 Jun 2008 18:57:50 +0300

Jos joku erehtyy sanomaan, että Suomi on byrokraattinen maa ja asioiden hoito on monimutkaista, niin kerronpa pienen tarinan.
Tansaniassa autot tulee rekisteröidä vuosittain. Käytössämme olevan auton rekisteröinti tulee hoitaa kesäkuun lopussa, jolloin olemme jo kotimatkalla etelärannikon Mtwaran kautta Suomeen.
Vanhasta kokemuksesta tiedämme, ettei Iringassa, läänimme pääkaupungissa 240 kilometrin päässä rekisteröinti ole aivan yksinkertaista. Sain siellä asuvalta Jyri Kemppaiselta selvityksen, miten hän oli onnistunut viime rekisteröinnissä. Selvitystä oli lähes kaksi sivua. Meidän tulee hoitaa asioita:
1. poliisilaitoksella, usealla luukulla,
2. verovirastossa, usealla luukulla,
3. pankissa ja
4. vielä kerran verovirastossa.
Laskin, että jos hyvin käy, niin selviäisin kahdessa päivässä tästä tehtävästä, mutta voisi se viedä kolmekin päivää.
Mutta, mutta Pohjois-Tansaniassa Moshissa asuva Jari Berg on onnistunut hoitamaan rekisteröinnit yhden aamun aikana. Tämä on laaja maa ja maassa on monenlaista käytäntöä. Siispä avunpyyntö Jarille, että hän hoitaisi auton rekisteröinnin Moshissa.
Rekisteröinnissä vaadittavien auton dokumenttien perille pääsy Moshiin, noin 1000 km päähän hoitui näin.
1. Työmatkalla Iringaan jätimme Jyri Kemppaiselle auton paperit.
2. Jyri lensi työasioissa Suomeen dokumentit mukanaan.
3. Hän palasi Suomesta työtehtäviin suoraan Pohjois-Tansaniaan ja antoi rekisteröintipaperit siellä Jarille.
5. Jari sai auton rekisteröidyksi tunnissa.
4. Jyri palasi Iringaan, jossa auton paperit odottavat meitä.
5. Matkallamme rannikolle ajamme Iringan kautta, jolloin saamme Jyrin tuomat uudet dokumentit.
Näin ovat asiat kunnossa, ja Marjatta Mäkinen, jolle auto jää, saa ajaa vuoden ilman rekisteröintihuolia.
Sanooko vielä joku, että Suomessa asioiden hoito on mutkikasta? Joskin on todettava, että monesti kyllä täälläkin asiat hoituvat helposti.
Antti
Ps. Kuvassa auto erään sadekauden aikaisen matkan jälkeen odottamassa pesua.

Loppuselvitys

blog@tuomas.vanhanen.net — Wed, 04 Jun 2008 20:00:04 +0300

Kun piispaa oli kyyditty ja kokeet korjattu, niin piti alkaa purkaa kotia. Jälleen kerran. Ties kuinka monennen kerran.
Pakkasin ensin Lähetysseuran astioita puulaatikkoon tuleville läheteille. Se oli ihan helppo homma.
Sitten siirryin työhuoneeseeni. Kahden vuoden aikana on kertynyt paljon paperia. Sydäntä kylmäsi, kun työllä ja tuskalla valmistamani oppitunnit joutuivat tulen ruuaksi. Tuntui kuin olisin tuhonnut kaksi vuotta elämästäni. Ei auta muuta kuin muistella sanoja: �Kuolinpaidassa ei ole taskuja.�
Miten viisaasti Saarnaaja sanokaan:
�Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on istuttaa ja repiä maasta,
aika purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa,
aika etsiä ja kadottaa,
aika säilyttää ja viskata menemään.�
Monet meistä haluaisivat vain säilyttää eikä viskata menemään, mutta sekin on tehtävä vaikka sydän verta vuotaakin. Olemme tätä polttamista ja tavaroiden selvittämistä tehneet edellisten lähettienkin puolesta, sillä tämä 1970-luvulla rakennettu talo siirtyy nyt Kidugalan seminaarin omistukseen.
Onneksi palaamme täältä vain matkalaukkujen kanssa, niin ei tule mieleen ihan kaikkea kuljettaa Suomeen. Jospa muistot säilyisivät mielessä jonkin aikaa.
Marketta

Piispan kilometrit

blog@tuomas.vanhanen.net — Sun, 01 Jun 2008 18:01:15 +0300

Meillä kävi vieraita Suomen Mikkelistä, itse Esipaimen piispa Voitto Huotari ja piispatar Irene Huotari. Täällä piispaa kutsutaan Isä Piispaksi ja puolisoa Äiti Piispaksi.
Siis meillä kävi paremmin kuin hyvin, kun saimme arvossapidettyjä vieraita. Tarina kulkee niin, että Suomessa teologian tohtoriksi asti opiskellut Hance Mwakabana vihittiin Keskieteläisen hiippakunnan piispaksi ja tähän juhlaan kutsuttiin myös Suomen kirkon edustaja, joka oli Mikkelin hiippakunnan piispa. Hance ja Nelu Mwakabana sekä Voitto ja Irene Huotari tutustuivat toisiinsa Suomessa lähes 40 vuotta sitten, ja ystävyys on säilynyt välimatkasta huolimatta.
Piispalle tarvittiin saattaja emmekä me Antin kanssa olleet yhtään pahoillamme, kun meitä pyydettiin heidän matkaseurakseen ja autonkuljettajikseen.
Tänään 31.5.2008 tämä tehtävä loppui, kun palasimme Kidugalaan. Kilometrejä tuli mittariin kaikkiaan 2.799! Siis ei mikään lyhyt matka eikä tosiaankaan huvimatka.
Etukäteen laadittu matkasuunnitelma muuttui, sillä suunniteltu Kilimanjaro - Dodoma - Mbeya -lento peruuntui, ja niin vieraat lensivät Dar es Salaamiin ja sieltä seuraavana päivänä Itäisen rannikkohiippakunnan piispan autolla 500 km Iringaan, jossa olimme vastassa, joten piispa ja piispatar istuivat autossa itse asiassa yli 3000 km.
Puolentoista viikon aikana ehdimme käydä monessa paikassa. Iringasta ajoimme etelään noin 500 km päähän Njassajärven rannalle Matemaan, lähelle Malawin rajaa. Hance Mwakabana halusi, että piispa ja piispatar tutustuisivat hänen kotiseutuunsa, Kondeen.
Vieraamme ihmettelivät ennen Matemaa, että täällähän on vain asfalttiteitä. Ihmettely loppui Mateman kylätielle kääntyessämme. Loppumatkasta Antti löi yhtäkkiä jarrut pohjaan, sillä merkittyä siltaa ei näkynyt missään, vaan edessämme oli joen uomalta näyttävä syvä ja leveä väylä täynnä kiviä, puita ja oksia. Paikalla olleet ihmiset sitten näyttivät, miten siitä varsinaiselle tielle taas päästiin. Tulva oli vienyt mennessään betonisillan ja taloja ja ihmisiäkin oli menehtynyt. Vähää aikaisemmin olin kysellyt tekstiviestillä saksalaispapilta tien kuntoa sadekauden jälkeen. Sain vastauksen: Barabara inapitika vizuri eli vapaasti käännettynä: Tie on hyvässä kunnossa. Tie on aina silloin hyvässä kunnossa, kun siitä pääsee autolla läpi.
Jotta lukija pysyisi mukana, niin nyt tarvittaisiin oikeastaan Eteläisen Tansanian kartta. Seuraavana päivänä siirryimme kyläteitä pitkin Iteten sairaalaan. Sieltä jatkoimme Mwakalelin naistyökeskukseen ja Konden hiippakunnan hallintokeskukseen Tukuyuun, jonne saavuimme auringon laskiessa (klo 18.30). Vain kaksi kertaa tarvitsimme maastovaihdetta, joten tiet olivat hyvässä kunnossa, kuopista huolimatta.
Tukuyusta jatkoimme matkaa Mbeyan opettajaseminaarin kautta Ilembulan sairaalaan ja sieltä Eteläisen hiippakunnan keskuspaikkaan Njombeen. Vauhti oli sellainen, että joka yö vaihdettiin vuodepaikkaa.
Njombesta alkoi nousu matkan päätapahtumapaikalle Maketeen, yli 2000 metrin korkeuteen, jossa piispaksi vihkiminen tapahtui. Ensimmäiset 30 km olivat yhtä kuoppaa ja aloimme pelätä, että ennen iltaa emme 110 kilometrin matkaa taittaisi, vaikka lähdimme liikkeelle klo 7 aamulla. Onneksi sitten sekä tie että vauhti paranivat.
En nyt kerro itse piispaksi vihkimisen ja virkaan asettamisen juhlasta (enkä läheskään kaikista kohteista ja tapaamisista), mutta noin kello 9.30 alkanut juhlajumalanpalvelus ja piispaksi vihkiminen kestivät pitkälle iltapäivään. Ruokailun jälkeen, noin klo 16.30, olimme taas autossa ja aloitimme matkan kohti Kidugalaan, jonne saavuimme pimeän laskeutuessa. Yö Kidugalassa, seminaarin oppilaitten ja opettajien tapaaminen ja taas autoon ja kohti Iringaa. Paluumatka oli alkanut. Iringassa vietetyn yön ja kirkon yliopistoon tutustumisen jälkeen ajoimme Morogoron kautta Dar es Salaamiin ja sieltä vieraamme lensivät Suomeen ja uusiin tehtäviin.
Oli virkistävää ja antoisaa istua tuntikaupalla piispan ja piispattaren kanssa autossa. Siinä ehti vaihtaa monta ajatusta. Me saimme joka kohteessa kokea piispallista vieraanvaraisuutta, vaikka vieraanvaraisuus Afrikassa on ilman piispaakin aina runsasta.
Lämpimät kiitokset siunatuista 2.779 piispan kilometristä.
Marketta

Helluntaikuulumisia

blog@tuomas.vanhanen.net — Wed, 14 May 2008 15:32:58 +0300

Marketalla ja minulla on tapana vierailla eri seurakunnissa ja myös kyläkirkoissa. Tässä Kidugalan seurakunnassa on 12 kirkkoa, ja helluntaina meille molemmille tuli jälleen yksi kirkko tutuksi. Marketalta puuttuu vielä kaksi kylää, minulta enää yksi.

Helluntaina menimme Ihanjutwaan. Sinne on sentään matkaa kymmenen kilometriä, joten taitoimme matkan autolla. Ohitimme ensin tämän Kidugalan kirkon, sitten matkan varrella Sengelen ja Masaulwan. Kirkkoja on täällä muutaman kilometrin päässä toisistaan.

Saavuimme Ihanjutwan kirkkopihaan vähän ennen kymmentä ja olimme siellä ensimmäisinä. Kymmentä yli tuli ensimmäinen seurakuntalainen, vanha nainen. Hän puhui meille benaa ja me swahilia. Sitten tuli toinen bibi, isoäiti ja pikku hiljaa muuta väkeä. Evankelista pyyhkäisi polkupyörällä paikalle klo 10.20. Kymmenen jumalanpalvelus alkoi sitten viittä minuuttia myöhemmin. Kylissä on edelleen vanha afrikkalainen aikakäsitys: jumalanpalvelus ei ala kello kymmeneltä, vaan kello on silloin kymmenen, kun jumalanpalvelus alkaa.

Ripeästi evankelista hoiti jumalanpalveluksen. Minä kiitin oppilaitoksen puolesta seurakuntalaisia siitä, että olivat ottaneet vastaan edellisenä viikonloppuna oppilaamme, kun olimme julistus- ja kotikäyntityössä Kidugalan kaikissa kylissä. Marketta opetti Pyhästä Hengestä.

Tavan mukaan kirkon edessä huutokaupataan kolehtiin tulleet tavarat. Maaseuduilla on kuin ennen Suomessa: eletään luontaistaloudessa, jolloin käteistä rahaa on niukalta. Niinpä ostin �ylihintaan� kymmenkunta tuoretta maissintähkää - 30 senttiä. Samalla hinnalla Marketta huusi evankelistan puolisolle kipollisen herneenpalkoja. Meille huudettiin myös 30 sentillä valtava banaaniterttu. Omia huutoja maksaessani lisäsin banaaneista sentään toisen puolen lisää. Huutokaupattu tavara merkitään tavaran antajan hyväksi hänen kolehtikuoreensa. Ennen kotiin lähtöä muistutin miesväkeä iltapäivän miesten kokouksesta täällä kirkolla.

Nuori tarmokas pappi oli kutsunut miehiä kokoon pohtimaan miestyötä. Olinhan kokouksessa minäkin kolmenkymmenen muun joukossa. Paljon käytettiin puheenvuoroja. Aina sitä oppii. Olin ajatellut puhuttavan ennen kaikkea miesten keskinäisestä yhteydestä sekä diakonisesta vastuusta. Nämä tulivat toki esille, mutta erityisesti keskusteltiin, kuinka voidaan parantaa oman perheen taloudellista tilaa. Uutta oli myös se, ettei pappi esittänyt valmista ohjelmaa, vaan pääpaino oli yhteisellä ajatuksenvaihdolla. Tulevaisuus sitten näyttää, täyttyvätkö suunnitelmat.

Kokouksen lopuksi alkoi sataa, mikä on poikkeuksellista tähän vuodenaikaan ja huonoa kypsyville maissiviljelyksille. Sade jatkuikin sitten illan mittaan.

Antti

Villasukat

blog@tuomas.vanhanen.net — Sat, 10 May 2008 13:31:27 +0300

Tämä juttu on julkaistu myös Lappeenrannan seurakunnan Alakylän aluetyön kotisivuilla.

Muistan omasta lapsuudestani, miten monet naureskelivat lähetyspiireissä sukkaa neuloville mummoille. Mitä ne siellä Afrikassa villasukilla tekevät? No, harvoin ne villasukat taisivat afrikkailaisten jalkaan tullakaan, sillä ne myytiin jo Suomessa ja vain rahat tulivat Afrikkaan.
Tuovilan Toini Lappeenrannasta lähetti meille tänne Tansaniaan paketin. Paketissa oli neljät pienet, lasten villasukat. Mietin, että kenellehän nämä nyt antaisin. Apulaisemme tytöllä on juuri seisomaan oppinut poika ja niinpä annoin yhdet siniset sukat hänelle. Sitten oli vielä kolmet sukat jäljellä.
Eräänä päivänä koululta kotiin palatessani kohtasin tiellä naapurikylän naisia, jotka olivat tulleet kantamaan joen rannasta kirkolle tiiliä.
Jokaisen Kidugalan aikuisen seurakuntalaisen tulee kantaa 50 tiiltä uutta seurakunnan vierastalorakennusta varten. Pitkin viikkoa niitä on kuljetettu pään päällä, olkapäillä, säkissä tai pyörän tarakalla. Päänsä päällä naiset voivat kantaa kerrallaan noin 10 tiiltä. Miehet taas pyörän tarakalla voivat kuljettaa jopa 25 tiiltä. Joen rannasta kirkolle asti on ylämäkeä, joten tehtävä ei ole ihan helppo.
Joka tapauksessa nuo tiellä kohtaamani naiset olivat menossa noutamaan uutta tiilikuormaa. Kolmella oli pieni lapsi selkäpussissa. Siina oivalsin: annan Toinin lähettämät sukat noille lapsille. Kävin kotona, otin sukat ja hetken kuluttua palasin koululle. Naiset olivat juuri samaan aikaan palaamassa tiilikantamuksen kanssa. Annoin heille sukat. Iloinen nauru säesti kiitosta.
Kidugala on noin 1600 m merenpinnan yläpuolella. Olemme juuri siirtymässä sadekaudesta kuivaan ja kylmään aikaan, joten villasukkien neulominen afrikkalaisille ei ole yhtään hullumpi ajatus. Täällä yleisesti kaikilla selässä kannettavilla lapsilla on päässä pipo ja yllään neulepusero silloinkin, kun minun mielestäni aurinko porottaa kuumasti, ja minä pyyhin hikeä.
Miksi ei tiiliä kuljeteta traktorilla? Siitä yksinkertaisesta syystä, että seurakunnalla ei ole siihen rahaa. Hevosia ei ole eikä edes aaseja. En osaa sanoa, miten paljon tiiliä on vielä kantamatta, mutta luulenpa, että siinä vielä riittää puhdetta moneksi viikoksi eteenpäin.
Eipä tarvitse tuon työpäivän jälkeen lahtea lenkille.
Marketta
Ps. Olemme palaamassa heinäkuun alussa Suomeen, joten en ole täällä uusia villasukkalähetyksiä vastaanottamassa.

Matkakuvausta

blog@tuomas.vanhanen.net — Tue, 06 May 2008 10:17:21 +0300

Oppilaitoksemme ohjelmaan kuuluu seurakuntiin tehtävät kotikäynti- ja julistusmatkat, jotka ovat olleet jonkin aikaa vastuullani.
Toukokuun alun ensimmäisenä viikonloppuna olimme tässä Kidugalan seurakunnassa, jonne ensimmäiset lähetit saapuivat vuonna 1898. Kidugala oli myös koko laajan eteläisen alueen luterilaisuuden hallintokeskuksena 1960-luvun alkuun asti. Seurakunta on laaja ja tämän �kirkonkylän� lisäksi siihen kuuluu 11 kappelikirkkoa.
Matka alkoi toisilla jalan ja toisilla kahden auton kyydissä puoli viideltä lauantaiaamuna. Koko koulu ensimmäistä luokkaa lukuun ottamatta oli liikkeellä. Oppilaita oli toista sataa ja meitä opettajia puolenkymmentä. Minä kuljetin kolme ryhmää vähän kauempiin kyliin ja itse jäin viimeiseen niistä.
Kotikäyntityön teemme aina yhdessä luottamushenkilöiden, seurakunnan vanhinten, kanssa. Työ pitää aloittaa auringon noustessa, sillä osa väestä menee jo varhain pelloille ja osa on menevinään, koska tietää seurakunnan edustajien tulevan. Vieraat otetaan aina vastaan, mutta kun ei olla kotona, niin �bahati mbaya�, huono onni.
Köyhyys löi jälleen kasvoille. Tämä oli normaali kuva: savuisessa keittiössä kolmen keittokiven muodostaman nuotion ääressä istui kolme, neljä huonosti puettua lasta, joiden nenät valuivat, sekä heidän äitinsä. Perhe- ja alkoholiongelmat ovat yleisimpiä vaikeuksia köyhyyden ja sairauksien lisäksi. Miehiä monessa kyläkirkossa on suhteellisesti vielä vähemmän kuin Suomessa.
Vaikka Marketan kanssa pyrimme usein menemään kyliin ja olemaan niiden jumalanpalveluksissa, niin tällä matkalla tuli sellainen tunne, etten kaikkina Tansanian vuosinani ole törmännyt tällaiseen uskomattomaan köyhyyteen. Ehkä siitä kertoo jotain, että Kidugalan 12 kylän seurakunnassa 75% tuloista tulee täältä keskuskylästä, jossa ovat sekä meidän oppilaitoksemme että kirkon yläaste-lukio. Monta kertaa pienen kyläkirkon jumalanpalveluksessa istuessamme olemme kuulleet edellisen viikon kolehtitulojen olleen 50 sentistä vajaaseen euroon.
Kotikäyntityön lisäksi tuona viikonloppuna meillä oli raamattutunteja, lauluhetkiä ja tietysti sunnuntain jumalanpalvelus ja pyhäkoulu. Lauantai-iltana kävimme seurakunnan papin kanssa kahdessa kylässä näyttämässä swahilinkielisen Jeesus-filmin. Kirkot olivat tupaten täynnä, silla harvoin on mahdollisuutta päästä katsomaan eläviä kuvia. Valmistellessamme ensimmäisessä kylässä esitystä kirkon etuosassa tanssittiin perinteiseen tapaan ja laulettiin ylistystä Jumalalle � tämän köyhyyden ja vaikeuksien keskellä!
Niin, ja siinä kylässä, jossa olin sunnuntaina, pyhäkoulu keräsi kirkkoon tarkalleen laskien 102 lasta.
Antti

Eraan naisen tarina

blog@tuomas.vanhanen.net — Sat, 03 May 2008 09:01:48 +0300

�Kiitan Jumalaa, joka salli minun jaada henkiin, vaikka sisarukseni kuolivat. Mina jain ainoaksi lapsena eloon perheessamme. Ei siksi, etta olisin tehnyt hyvaa, vaan se oli Jumalan tahto.

Aidillani, joka minut synnytti, oli mielenterveysongelmia ja sama ongelma on jatkunut lahes 40 vuotta tahan paivaan asti. Jokainen lapsi, joka syntyi, kasvoi ja kehittyi aluksi, mutta sitten kahden kolmen vuoden iassa kuoli pois. Sisarukseni sairastivat muutaman kuukauden, mutta koska myos aiti oli sairas, han ei ymmartanyt etsia lapsille ajoissa apua. Lasten kuoltua aiti kyseli, missa minun lapseni on, ja hanelle naytettiin lapsen hauta. Nain tapahtui nelja kertaa. Mina olin viides lapsi. Jain henkiin monien vaikeuksien jalkeen, silla aidillani ei ollut riittavasti maitoa minua ruokkiakseen vaan isoaitini imetti minua. Myos poltin itseni pahasti jalkaan. Siita on vielakin minulla arpi muistona. Lapsuuteni ei ollut kovin hyvaa aikaa.

Peruskoulun alaluokat eivat sujuneet hyvin, silla isani, joka nyt on kuollut, ei pitanyt koulunkayntia tarkeana. Han oli ammatiltaan seppa ja han halusi, etta auttaisin hanta tuomalla puuhiilta pajaan, kun he valmistivat sirppeja, viikatteita ja vesureita. Opin lukemaan ja kirjoittamaan vasta neljannella luokalla. En menestynyt hyvin, vaikka lapaisinkin kokeet.

Nuoruuteni ei ollut iloista aikaa, silla ollessani ylakoulun toisella luokalla eras mies, herra otti minut vakisin ja raiskasi minut ja mina tulin raskaaksi viisitoista vuotiaana. Tama asia on askarruttanut minua suuresti. Swahilinkielinen sananlasku sanooo: �Koyhan lehma ei poii ja jos poikiikin, niin vain sonneja.� (Lehmavasikan syntymista pidetaan paremapana ja tuottoisampana. Nain koyha pysyy koyhana.) En koskaa unohda sita paivaa, jolloin minut raiskattiin. Toverini ovat nyt hyvissa ammateissa, mutta mina olen edelleen koyha. Pyyntoni on, etta Jumala auttaisi minua kouluttamaan lapseni, silla en hylannyt hanta. Uskon, etta Jumala avaa siunauksen ovensa ja eraana paivana voimme rakentaa oman talon emmeka asu enaa vuokrahuoneessa kuten nyt.

Sita mukaa kuin koin vaikeuksia ja elin monien ongelmien piirittamana, paatin sydamessani palvella Jumalaa ja opettaa nuoria ja kaikkia ihmisia turvautumaan Jumalaan ja tehda kunniallista tyota. Jumala ei jata omiaan. Huolehdin nyt sairaasta aidistani ja yritan kouluttaa tytartani eika Jumala ole minulta vahentanyt mitaan, vaikka en olekaan tyytyvainen elamaani.

Kotiseurakunnassa nakivat hyvan vaellukseni, ja hyvaksyivat minut ja lahettivat opiskelemaan Kidugalaan. Sydameni vaatii minua seuraamaan Jumalaa. Minusta on surullista, etta ihmiset eivat seuraa Jumalan tahtoa, vaikka kuulevat hanen aanensa. Iloni on siina, kun naen ihmisten hylkaavan maailmalliset asiat ja kaantyvan Jumalan puoleen.�

Olen saanut asianosaiselta luvan tarinan julkaisemiseen.

Kidugalan seurakuntaopiston oppilaan tarinan kaansi
Marketta

Saastolaatikko

blog@tuomas.vanhanen.net — Wed, 30 Apr 2008 11:28:23 +0300

Tasta koneesta ei loydy aan ja oon paalle pilkkuja, joten laittakaapa ne itse. Kiitos.
Olimme noin neljan tunnin ajomatkan paassa Iringan kaupungissa korjauttamassa rikkimenneita tietokoneita (nelja kappaletta) ja valokopiokonetta seka autoa. Nyt tama, jolla kirjoitan, on yhden tietokoneen kuoret ja toisen kiintolevy.
Siella Iringan kaduilla kulkiessamme kohtasimme kuudesluokkalaisen pojan, joka oli valmistanut saastolaatikon puusta ja kovalevysta. Se on kooltaan 20x15x5. Han esitteli, miten reiasta voi laittaa kolikot laatikkoon. Mina sitten ihmettelemaan, etta mista ne otetaan pois. Poika selitti, etta kun saastotavoite on saavautettu, silloin pitaa hajottaa koko laatikko. Ennen ostopaatosta kyselin vahan pojan taustoja tahan tapaan. (Taalla kyseleminen ei ole urkintaa vaan ihan normaali ja hyvksytty tapa.)
- Miksi myyt tallaisia saastolaatikkoja?
- Tarvitsen kengat kouluun
- No, miksi vanhemmat eivat osta niita?
- Isalla ja aidilla ei ole varaa.
- Minka ikainen olet?
- Kuusitoista vuotias.
- Missa kayt kirkossa?
- Roomalaiskatolisessa kirkossa.
Oli totta tai ei, niin poika ainakin hankki rahaa rehellisesti eika kerjannyt. Niinpa ostin saastolaatikon.
Tanaan meilla kavi seminaarin sahkomies. Han kertoi, etta monet ostavat naita laatikoita ja saastavat niihin, vaikkapa saastaakseen lasten koulumaksuja, jotain isompaa hanketta tai projektia varten. Olen nyt tassa miettinyt, etta mita varten rupeaisin saastamaan? Sika minulla on jo, mutta ei yhtaan kanaa, mutta kanala hajotettiin, joten se ei kay. Itse asiassa haluaisin ostaa vuohen. Siinapa oiva saastotavoite.
Marketta

Loppusuora aukeaa

blog@tuomas.vanhanen.net — Sat, 19 Apr 2008 10:13:43 +0300

Tämä on viimeinen kiertokirjeemme, joka teknisistä syistä lähetetäään myös kotivujen kautta. Kotisivut jatkuvat, jos tekniset ongelmat saadaan ratkaistuiksi.
Kahden vuoden työkautemme on päättymässä ja palaamme Suomeen heinäkuun alussa. Lähtöön sisältyy aina luopumista ja haikeutta. Olemme kuitenkin iloisia siitä, että palasimme vielä Tansaniaan sekä kiitollisia siitä, että kirkko kutsui meidät ja olemme saaneet elää ja työskennellä tansanialaisten kanssa. Nyt lähdön lähetessä voimme yhtyä Raamatun sanoihin: �He lähtivät kotiinsa tyytyväisinä ja iloisina kaikesta siitä hyvyydestä, jota Herra oli palvelijoilleen... osoittanut.� 1 Kun. 8:66
Paljon olemme kokeneet ja nähneet. Meille on opetettu kärsivällisyyttä, vieraanvaraisuutta, omastaan jakamista, nöyryyttä ja paljon muuta. Usein kuitenkin on tapahtunut, ettemme ole jaksaneet olla ymmärtäväisiä ja sävyisiä ja ottaaa ystävällisesti vastaan jokaista ovelle koputtajaa tai avun pyytäjää.
Olen nauttinut opettamisesta, oppilaiden opetusharjoittelun ohjaamisesta ja mahdollisuudesta avata oppilaille uusia näköaloja elämässä.
Olemme tunneilla taittaneet peistä oppilaiden kanssa keppirangaistuksesta, joka on täällä yleisesti käytössä sekä kotona että koulussa. Olemme surreet yhdessä köyhiä kotioloja, jotka usein ovat olleet esteenä jatkokoulutukselle. Olen oppinut entistä enemmän arvostamaan suomalaista koulutusjärjestelmää, joka suo kaikille tasapuolisesti mahdollisuuden käydä koulua. Olen lukenut monta koskettavaa elämäntarinaa, joita oppilaat ovat harjoitelmina kirjoittaneet ja näin olen saanut hetken kulkea heidän rinnallaan ja ehkä keventää heidän taakkaansa.
Marketta

Tuntuu, että tähän työkauden loppusuoralle osuu harmeja. Kirjoitin tämän tekstin aluksi käsin, koska ukkonen ja epätasainen sähkö virrantasaajista huolimatta olivat särkeneet yhteensä neljä tietokonertta: omamme ja naapurimme sekä Lähetysseuran. Samalla katosivat jälleen kerran taivaan tuuliin sekä posti- että sähköpostiosoitteet, joten tämän kirjeen osalta voidaan sanoa: �Joku odottaa postiasi.� Myös internetyhteydet ovat katkeilleet ja takkuilleet. Internetin korjaamiseen tarvittiin Dar es Salaamista asti, 750 kilometrin päästä asiantuntijaa.
Opetus jatkuu vielä runsaan kuukauden. Sen jälkeen ovat vielä jäljellä sekä kokeiden korjaus että �toimita talosi� (2 Kun. 20:1, vanha käännös), sillä tämä viimeinen Lähetysseuran omistuksessa oleva talo siirtyy nyt kirkolle. Täällä olevat lähettipolvelta toiselle siirtyneet tavarat jaetaan joko lähettitovereille tai lahjoitetaan tansanialaisille.
Ennen Suomeen paluuta meillä on vielä työmatka etelärannikolle Mtwaraan ja Kilwaan, jotka ovat kirkon lähetysalueitä. Ihmiset siellä ovat pääosin muslimeja.
Heinäkuun alussa lennetään sitten Suomeen.
Opetustyön lisäksi olen erityisesti iloinnut siitä, että olen saanut tehdä Eteläisen hiippakunnan keskusarkiston keruu- ja järjestelytyötä arkistovastaavan opettaja I. Nyaton työtoveruudessa. �Historia on ihmiskunnan muisti�, ja oppilaille olen vähän väliä tähdentänyt: �Jumala on historian Jumala.�
Antti

Opiskelijoita Kongosta

blog@tuomas.vanhanen.net — Sun, 13 Apr 2008 10:55:05 +0300

Kaksivuotisen pappiskurssin luokkahuone on tupaten täyttä � 48 oppilasta. Omasta kirkostamme opiskelijoita on kahdeksasta eri hiippakunnasta. Viittä lukuun ottamatta kaikki ovat miehiä; yksi naisopiskelijoista on englantilainen, joka on naimisissa tansanialaisen kanssa. Häntä kaavaillaan Dar es Salaamissa englanninkieliseen työhön. Lähes kaikilla opiskelijoilla on takanaan useampivuotinen evankelistakoulutus sekä työ kirkossa. Oppilaiden joukossa on neljä pappiakin, joista kolme on Kongosta, mutta kaikkien pappisveljien koulutus vaatii melkoista täydennystä.
Tansanian luterilainen radiotyö vaikutti evankelis-luterilaisen kirkon syntyyn itäisessä Kongossa. Myös tuolla alueella puhutaan Itä-Afrikan yleiskieltä swahilia, joskin tästä meidän swahilistamme hivenen poiketen ja ranskan kielen sanoilla höystetyttyinä.
Kaikki Kongosta tulleet opiskelijat ovat miehiä. Heistä kullakin on pitkä historia oman kirkkonsa erilaisissa tehtävissä. Yksi heistä on ollut pappina jo neljä vuotta, kaksi vihittiin papeiksi vuosi sitten. Vanhin joukosta on jo ikämies, lähes minun ikäiseni � 60-vuotias ja yhdeksän lapsen isä.
Tyypillistä kongolaisten koulutustaustalle ovat useat vain lyhytaikaiset kurssit ja seminaarit. Vaikka miehet kulkevatkin panta kaulassa papin merkkinä, niin lisäkoulutusta siis tarvitaan. Itse opetan heille luterilaisuutta ja jokainen selvitti lukukauden alkupuoliskon tentin, tosin selvästi keskitasoa heikommin.
Kun myös me olemme täällä Tansaniassa ulkomaalaisia, niin tunnemme jonkinlaista �lukkarinrakkautta� näitä ulkomaalaisia kohtaan. Vaikka Suomen Lähetysseura ja Saksan luterilaiset tukevatkin Kongon sisarkirkkoa, niin Tansanian kirkko huolehtii kongolaisten opiskelijoiden täällä olosta. Miehet ovat tulleet tänne Kidugalaan vähin tavaroin lämpimistä olosuhteista, joten pitkähihaista ja huopaa on tarvittu. Lisäksi kuukaudessa saatava taskuraha ei juuri riitä yhteydenpitoon rajan takana oleviin perheisiin. Siksi äskeisessä lähettienkokouksessamme kerättiinkin alkajaisjumalanpalveluksen kolehti opiskelijoiden välttämättömien tarpeiden kattamiseksi.
Maantieteestä muistamme, että laajaa Kongoa halkoo mahtava Kongo-virta sivujokineen. Miehet ovat tottuneet syömään kalaa, jota täältä ei saa. Oppilaitoksemme tärkein ruoka on maissipuuro ja papukastike, johon naapurimaan miehillä on ollut totuttelemista, mutta �maassa maan tavalla�.
Vaikka Kongon pappisveljet myöhästyivätkin lukukauden alusta, niin maassaololuvissa on vielä puutteita. Haluamme jättää tämän asian järjestymisen teidän muistettavaksenne.
Antti