Eraan naisen tarina
“Kiitan Jumalaa, joka salli minun jaada henkiin, vaikka sisarukseni kuolivat. Mina jain ainoaksi lapsena eloon perheessamme. Ei siksi, etta olisin tehnyt hyvaa, vaan se oli Jumalan tahto.
Aidillani, joka minut synnytti, oli mielenterveysongelmia ja sama ongelma on jatkunut lahes 40 vuotta tahan paivaan asti. Jokainen lapsi, joka syntyi, kasvoi ja kehittyi aluksi, mutta sitten kahden kolmen vuoden iassa kuoli pois. Sisarukseni sairastivat muutaman kuukauden, mutta koska myos aiti oli sairas, han ei ymmartanyt etsia lapsille ajoissa apua. Lasten kuoltua aiti kyseli, missa minun lapseni on, ja hanelle naytettiin lapsen hauta. Nain tapahtui nelja kertaa. Mina olin viides lapsi. Jain henkiin monien vaikeuksien jalkeen, silla aidillani ei ollut riittavasti maitoa minua ruokkiakseen vaan isoaitini imetti minua. Myos poltin itseni pahasti jalkaan. Siita on vielakin minulla arpi muistona. Lapsuuteni ei ollut kovin hyvaa aikaa.
Peruskoulun alaluokat eivat sujuneet hyvin, silla isani, joka nyt on kuollut, ei pitanyt koulunkayntia tarkeana. Han oli ammatiltaan seppa ja han halusi, etta auttaisin hanta tuomalla puuhiilta pajaan, kun he valmistivat sirppeja, viikatteita ja vesureita. Opin lukemaan ja kirjoittamaan vasta neljannella luokalla. En menestynyt hyvin, vaikka lapaisinkin kokeet.
Nuoruuteni ei ollut iloista aikaa, silla ollessani ylakoulun toisella luokalla eras mies, herra otti minut vakisin ja raiskasi minut ja mina tulin raskaaksi viisitoista vuotiaana. Tama asia on askarruttanut minua suuresti. Swahilinkielinen sananlasku sanooo: “Koyhan lehma ei poii ja jos poikiikin, niin vain sonneja.” (Lehmavasikan syntymista pidetaan paremapana ja tuottoisampana. Nain koyha pysyy koyhana.) En koskaa unohda sita paivaa, jolloin minut raiskattiin. Toverini ovat nyt hyvissa ammateissa, mutta mina olen edelleen koyha. Pyyntoni on, etta Jumala auttaisi minua kouluttamaan lapseni, silla en hylannyt hanta. Uskon, etta Jumala avaa siunauksen ovensa ja eraana paivana voimme rakentaa oman talon emmeka asu enaa vuokrahuoneessa kuten nyt.
Sita mukaa kuin koin vaikeuksia ja elin monien ongelmien piirittamana, paatin sydamessani palvella Jumalaa ja opettaa nuoria ja kaikkia ihmisia turvautumaan Jumalaan ja tehda kunniallista tyota. Jumala ei jata omiaan. Huolehdin nyt sairaasta aidistani ja yritan kouluttaa tytartani eika Jumala ole minulta vahentanyt mitaan, vaikka en olekaan tyytyvainen elamaani.
Kotiseurakunnassa nakivat hyvan vaellukseni, ja hyvaksyivat minut ja lahettivat opiskelemaan Kidugalaan. Sydameni vaatii minua seuraamaan Jumalaa. Minusta on surullista, etta ihmiset eivat seuraa Jumalan tahtoa, vaikka kuulevat hanen aanensa. Iloni on siina, kun naen ihmisten hylkaavan maailmalliset asiat ja kaantyvan Jumalan puoleen.”
Olen saanut asianosaiselta luvan tarinan julkaisemiseen.
Kidugalan seurakuntaopiston oppilaan tarinan kaansi
Marketta