Marketta ja Antti Vanhanen Tansaniassa

Jos oikein muistan ruotsalaiskirjailija Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarja päättyi viimeiseen kirjeeseen Ruotsiin. Se oli huipennus smålantilaisperheen muutosta ja sopeutumisesta Yhdysvaltoihin.
Tämä on nyt vähän liian juhlallinen analogia, mutta tähän kirjeeseen päättyy Marketan ja minun kotisivuni Tansaniasta. Yli sata tarinaa on kerrottu ja lukijamäärä on tähän mennessä ylittänyt 31.000 käyntikertaa. Kiitos!
Viime tiistaina kävimme hyvästelemässä hiippakuntamme johdon. Kuvassa poseeraavat piispamme ja apulaispiispa.
Olemme Marketan kanssa kiittäneet sitä, että oppilaat ovat lomalla, koska olemme saaneet korjata kokeet ja purkaa huushollia. Matkalaukuilla tulimme kaksi vuotta sitten ja matkalaukuin palaamme. Tiistaina tosin lähetimme kirjapaketin Suomeen. Siihen tarvittiin kaksi käyntiä tullissa ja kahdesti myös postissa. Tullissa ei ollut ongelmia, mutta sama vanha Otavan kirjalaatikko, jossa kirjamme tulivat Tansaniaan, ei kelvannutkaan postissa. No, paketti päälly... more

Jos joku erehtyy sanomaan, että Suomi on byrokraattinen maa ja asioiden hoito on monimutkaista, niin kerronpa pienen tarinan.
Tansaniassa autot tulee rekisteröidä vuosittain. Käytössämme olevan auton rekisteröinti tulee hoitaa kesäkuun lopussa, jolloin olemme jo kotimatkalla etelärannikon Mtwaran kautta Suomeen.
Vanhasta kokemuksesta tiedämme, ettei Iringassa, läänimme pääkaupungissa 240 kilometrin päässä rekisteröinti ole aivan yksinkertaista. Sain siellä asuvalta Jyri Kemppaiselta selvityksen, miten hän oli onnistunut viime rekisteröinnissä. Selvitystä oli lähes kaksi sivua. Meidän tulee hoitaa asioita:
1. poliisilaitoksella, usealla luukulla,
2. verovirastossa, usealla luukulla,
3. pankissa ja
4. vielä kerran verovirastossa.
Laskin, että jos hyvin käy, niin selviäisin kahdessa päivässä tästä tehtävästä, mutta voisi se viedä kolmekin päivää.
Mutta, mutta Pohjois-Tansaniassa Moshissa asuva Jari Berg on onnistunut hoitamaan rekisteröinnit yhde... more

Kun piispaa oli kyyditty ja kokeet korjattu, niin piti alkaa purkaa kotia. Jälleen kerran. Ties kuinka monennen kerran.
Pakkasin ensin Lähetysseuran astioita puulaatikkoon tuleville läheteille. Se oli ihan helppo homma.
Sitten siirryin työhuoneeseeni. Kahden vuoden aikana on kertynyt paljon paperia. Sydäntä kylmäsi, kun työllä ja tuskalla valmistamani oppitunnit joutuivat tulen ruuaksi. Tuntui kuin olisin tuhonnut kaksi vuotta elämästäni. Ei auta muuta kuin muistella sanoja: ”Kuolinpaidassa ei ole taskuja.”
Miten viisaasti Saarnaaja sanokaan:
”Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on istuttaa ja repiä maasta,
aika purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa,
aika etsiä ja kadottaa,
aika säilyttää ja viskata menemään.”
Monet meistä haluaisivat vain säilyttää eikä viskata menemään, mutta sekin on tehtävä vaikka sydän verta vuotaakin. Olemme tätä polttamista ja tavaroiden selvittämistä tehneet ede... more

Meillä kävi vieraita Suomen Mikkelistä, itse Esipaimen piispa Voitto Huotari ja piispatar Irene Huotari. Täällä piispaa kutsutaan Isä Piispaksi ja puolisoa Äiti Piispaksi.
Siis meillä kävi paremmin kuin hyvin, kun saimme arvossapidettyjä vieraita. Tarina kulkee niin, että Suomessa teologian tohtoriksi asti opiskellut Hance Mwakabana vihittiin Keskieteläisen hiippakunnan piispaksi ja tähän juhlaan kutsuttiin myös Suomen kirkon edustaja, joka oli Mikkelin hiippakunnan piispa. Hance ja Nelu Mwakabana sekä Voitto ja Irene Huotari tutustuivat toisiinsa Suomessa lähes 40 vuotta sitten, ja ystävyys on säilynyt välimatkasta huolimatta.
Piispalle tarvittiin saattaja emmekä me Antin kanssa olleet yhtään pahoillamme, kun meitä pyydettiin heidän matkaseurakseen ja autonkuljettajikseen.
Tänään 31.5.2008 tämä tehtävä loppui, kun palasimme Kidugalaan. Kilometrejä tuli mittariin kaikkiaan 2.799! Siis ei mikään lyhyt matka eikä tosiaankaan huvimatka.
Etukäteen laadittu matkasuunnitelm... more

Marketalla ja minulla on tapana vierailla eri seurakunnissa ja myös kyläkirkoissa. Tässä Kidugalan seurakunnassa on 12 kirkkoa, ja helluntaina meille molemmille tuli jälleen yksi kirkko tutuksi. Marketalta puuttuu vielä kaksi kylää, minulta enää yksi.

Helluntaina menimme Ihanjutwaan. Sinne on sentään matkaa kymmenen kilometriä, joten taitoimme matkan autolla. Ohitimme ensin tämän Kidugalan kirkon, sitten matkan varrella Sengelen ja Masaulwan. Kirkkoja on täällä muutaman kilometrin päässä toisistaan.

Saavuimme Ihanjutwan kirkkopihaan vähän ennen kymmentä ja olimme siellä ensimmäisinä. Kymmentä yli tuli ensimmäinen seurakuntalainen, vanha nainen. Hän puhui meille benaa ja me swahilia. Sitten tuli toinen bibi, isoäiti ja pikku hiljaa muuta väkeä. Evankelista pyyhkäisi polkupyörällä paikalle klo 10.20. Kymmenen jumalanpalvelus alkoi sitten viittä minuuttia myöhemmin. Kylissä on edelleen vanha afrikkalainen aikakäsitys: jumalanpalvelus ei ala kello kymmeneltä, vaan ke... more

Tämä juttu on julkaistu myös Lappeenrannan seurakunnan Alakylän aluetyön kotisivuilla.

Muistan omasta lapsuudestani, miten monet naureskelivat lähetyspiireissä sukkaa neuloville mummoille. Mitä ne siellä Afrikassa villasukilla tekevät? No, harvoin ne villasukat taisivat afrikkailaisten jalkaan tullakaan, sillä ne myytiin jo Suomessa ja vain rahat tulivat Afrikkaan.
Tuovilan Toini Lappeenrannasta lähetti meille tänne Tansaniaan paketin. Paketissa oli neljät pienet, lasten villasukat. Mietin, että kenellehän nämä nyt antaisin. Apulaisemme tytöllä on juuri seisomaan oppinut poika ja niinpä annoin yhdet siniset sukat hänelle. Sitten oli vielä kolmet sukat jäljellä.
Eräänä päivänä koululta kotiin palatessani kohtasin tiellä naapurikylän naisia, jotka olivat tulleet kantamaan joen rannasta kirkolle tiiliä.
Jokaisen Kidugalan aikuisen seurakuntalaisen tulee kantaa 50 tiiltä uutta seurakunnan vierastalorakennusta varten. Pitkin viikkoa niitä on kuljetettu pään pää... more

Oppilaitoksemme ohjelmaan kuuluu seurakuntiin tehtävät kotikäynti- ja julistusmatkat, jotka ovat olleet jonkin aikaa vastuullani.
Toukokuun alun ensimmäisenä viikonloppuna olimme tässä Kidugalan seurakunnassa, jonne ensimmäiset lähetit saapuivat vuonna 1898. Kidugala oli myös koko laajan eteläisen alueen luterilaisuuden hallintokeskuksena 1960-luvun alkuun asti. Seurakunta on laaja ja tämän ”kirkonkylän” lisäksi siihen kuuluu 11 kappelikirkkoa.
Matka alkoi toisilla jalan ja toisilla kahden auton kyydissä puoli viideltä lauantaiaamuna. Koko koulu ensimmäistä luokkaa lukuun ottamatta oli liikkeellä. Oppilaita oli toista sataa ja meitä opettajia puolenkymmentä. Minä kuljetin kolme ryhmää vähän kauempiin kyliin ja itse jäin viimeiseen niistä.
Kotikäyntityön teemme aina yhdessä luottamushenkilöiden, seurakunnan vanhinten, kanssa. Työ pitää aloittaa auringon noustessa, sillä osa väestä menee jo varhain pelloille ja osa on menevinään, koska tietää seurakunnan edustajien tuleva... more

“Kiitan Jumalaa, joka salli minun jaada henkiin, vaikka sisarukseni kuolivat. Mina jain ainoaksi lapsena eloon perheessamme. Ei siksi, etta olisin tehnyt hyvaa, vaan se oli Jumalan tahto.

Aidillani, joka minut synnytti, oli mielenterveysongelmia ja sama ongelma on jatkunut lahes 40 vuotta tahan paivaan asti. Jokainen lapsi, joka syntyi, kasvoi ja kehittyi aluksi, mutta sitten kahden kolmen vuoden iassa kuoli pois. Sisarukseni sairastivat muutaman kuukauden, mutta koska myos aiti oli sairas, han ei ymmartanyt etsia lapsille ajoissa apua. Lasten kuoltua aiti kyseli, missa minun lapseni on, ja hanelle naytettiin lapsen hauta. Nain tapahtui nelja kertaa. Mina olin viides lapsi. Jain henkiin monien vaikeuksien jalkeen, silla aidillani ei ollut riittavasti maitoa minua ruokkiakseen vaan isoaitini imetti minua. Myos poltin itseni pahasti jalkaan. Siita on vielakin minulla arpi muistona. Lapsuuteni ei ollut kovin hyvaa aikaa.

Peruskoulun alaluokat eivat sujuneet hyvin, ... more

Tasta koneesta ei loydy aan ja oon paalle pilkkuja, joten laittakaapa ne itse. Kiitos.
Olimme noin neljan tunnin ajomatkan paassa Iringan kaupungissa korjauttamassa rikkimenneita tietokoneita (nelja kappaletta) ja valokopiokonetta seka autoa. Nyt tama, jolla kirjoitan, on yhden tietokoneen kuoret ja toisen kiintolevy.
Siella Iringan kaduilla kulkiessamme kohtasimme kuudesluokkalaisen pojan, joka oli valmistanut saastolaatikon puusta ja kovalevysta. Se on kooltaan 20x15x5. Han esitteli, miten reiasta voi laittaa kolikot laatikkoon. Mina sitten ihmettelemaan, etta mista ne otetaan pois. Poika selitti, etta kun saastotavoite on saavautettu, silloin pitaa hajottaa koko laatikko. Ennen ostopaatosta kyselin vahan pojan taustoja tahan tapaan. (Taalla kyseleminen ei ole urkintaa vaan ihan normaali ja hyvksytty tapa.)
- Miksi myyt tallaisia saastolaatikkoja?
- Tarvitsen kengat kouluun
- No, miksi vanhemmat eivat osta niita?
- Isalla ja aidilla ei ole varaa.
- M... more

Tämä on viimeinen kiertokirjeemme, joka teknisistä syistä lähetetäään myös kotivujen kautta. Kotisivut jatkuvat, jos tekniset ongelmat saadaan ratkaistuiksi.
Kahden vuoden työkautemme on päättymässä ja palaamme Suomeen heinäkuun alussa. Lähtöön sisältyy aina luopumista ja haikeutta. Olemme kuitenkin iloisia siitä, että palasimme vielä Tansaniaan sekä kiitollisia siitä, että kirkko kutsui meidät ja olemme saaneet elää ja työskennellä tansanialaisten kanssa. Nyt lähdön lähetessä voimme yhtyä Raamatun sanoihin: ”He lähtivät kotiinsa tyytyväisinä ja iloisina kaikesta siitä hyvyydestä, jota Herra oli palvelijoilleen... osoittanut.” 1 Kun. 8:66
Paljon olemme kokeneet ja nähneet. Meille on opetettu kärsivällisyyttä, vieraanvaraisuutta, omastaan jakamista, nöyryyttä ja paljon muuta. Usein kuitenkin on tapahtunut, ettemme ole jaksaneet olla ymmärtäväisiä ja sävyisiä ja ottaaa ystävällisesti vastaan jokaista ovelle koputtajaa tai avun pyytäjää.
Olen nauttinut opettamisesta, oppilaide... more